Seppo Lampela 2022

kasvokuva parrakkaasta miehestä

Vappupäivä 2022

Lähtö kello 12 Itä-Helsingin Kurkimäestä.

Olin pakannut kevyesti. Kirjoitusvälineet, muistiinpanot, kirjoja ja yhdet vaihtovaatteet.

Mukana koira.

Suuri pakettiauto kaarsi rapun oven eteen, kapean autotien sivuun. Sami ja Kartsa astuivat ulos ohjaamosta. Molemmilla pitkät hiukset ja hihattomat farkkutakit täynnä bändilogoja.

Chiko hyppäsi kaulaan, se ja Sami ovat hyviä ystäviä. Akita halusi heti ohjaamoon.

Sami kohotti etusormen.

– Ei, Chiko. Kartsa on mukana, te menette taakse.

Minulle pitkätukka totesi

– Lastasin sulle sinne sohvan. Istu siellä. Sisällä on lamppu. Lähdetään liikkeelle, että ehditään perille.

Lastasin tavarat ja pöyristyneen pystykorvan pakettiauton ikkunattomaan takaosaan. Helsingistä Mikkeliin koira ulvoi pettymystä ja haukkui sisään ohjaamon ikkunasta.

Mikkelin jälkeen pidimme pahvikahvitauon. Jätkät vetivät röökiä posket lommolla.

– Otitteko petivaatteet mukaan, kysäisin farkkurotseilta.

– Ei me pystytä jäämään, koko helvetin työnjohdolla on korona! Mä olen ainoa terve. Me heitetään sut nopeasti sinne ja tullaan takaisin yövuoroon.

Auto pomppi ja huojui. Pidin kiinni sohvasta, eikä koira ymmärtänyt mennä makuulle. Koko matkan se seisoi haara-asennossa ja kynnet kiinni muovimatossa. Jälkikäteen ajateltuna takaosan ikkunattomuus oli eduksi, minulla on jo tarpeeksi harmaita hiuksia.

Sami ei pelleillyt. Helsingistä Savonrantaan viidessä tunnissa. Mukana kaksi pysähdystä ja kauppareissu. Ostin kahdeksi viikoksi ruokaa. Vielä pysähdys Savonrannan Salessa ja auto Ruusintorpan pihaan.

Pojat suorittivat näyttävän pikamökkeilyn. Kolusivat Ruusintorpan, Katsoivat Yliruusin näyttelyn, joivat juomat ja heittivät tikkaa.

Viisitoista minuuttia myöhemmin pakettiauto starttasi kohti yövuoroa. Minä ja matkasta hysteerinen koira seisoimme pihalla ruokakassien seassa.

Ajattelin lämmittää saunan.

                                                                                                             * * *

Heti alkuun ihmettelin Ingantuvan suurta ikkunoiden ja ovien määrää. Ensimmäinen saunan jälkeinen yö parvella opetti, miksi.

Opin välittömästi lämmittämään saunan väliovi kiinni ja etuovi auki. Muuten koko tupa hehkui lämpöä. Eipä silti, ulkona piiskasi vaakasade. Lämmin mökki oli silloin oikein hyvä.

Puut olivat vielä rankoja, järvessä jää. Ainoa ääni ulkona oli raaka tuuli. Siinä oli kylmä ja ikiaikainen vire. Se mittasi miehen välittömästi ja vailla armoa.

En ole poika enää. Olen siis nähnyt monta kapakkaa ja monta saunaa. Ingantuvan sauna on ensiluokkainen. Parhaita missä olen koskaan löylytellyt. Rääkkäsin itseäni huimauksen rajoille ja kävelin terassille hymyilemään tuulen tuomille nuppineuloille. Tupakan verran pystyin virnuilemaan, sitten tuli jo ajatus palata löylyyn.

Illalla sade lakkasi ja tuuli tyyntyi. Koko ympäristö oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain huusi lokki. Muuten oli hiljaista. Kuulin vain vinkunan korvissa. Se on kaikille stadilaisille tuttua maaseudun hiljaisuudessa. Helsingissä ei ole hiljaista hetkeä.

Lähdimme edelleen hermostuneen koiran kanssa pidemmälle lenkille, taivasta kurottavan puukirkon ohi.

Heti ensimmäisenä huomasin puut.

Miksi täällä on niin isoja puita? Männyt, kuuset ja jopa koivut ovat järjettömän paksuja. Eivät ne ole puita, ne ovat pyramideja! Yksi mänty on päättänyt kasvaa kiven läpi.

Sitten arkkitehtuuri. Se on hämmentävän valloittava. Aivan kuin taloja olisi poimittu arpapelillä ympäri Suomea ja eri aikakausilta. Sitten koko läjä vain heitetty mielivaltaisesti samaan paikkaan. Taloa katsoessa ei voi millään aavistaa, miltä seuraava näyttää.

Monen rakennuksen kylkeen oli ruuvattu taulu, joka kertoi kyseisen talon historiasta. Ne olivat erityisen kiinnostavia. Selailin bussipysäkin ilmoituksia. Yhdessä markkinoitiin ehtaa koivunmahlaa, muttei ilmoittajan nimeä tai numeroa. Ei siis ulkopuolisille.

Olen aina pitänyt koskista. Ne ovat majesteettisia. Niitä on kaksin kappalein ja tuijotin niitä joka päivä. Kohina peitti kaiken alleen, jopa omat ajatukset.

Kaikki vastaantulijat tervehtivät. Vanhukset, autoilijat, teinit pyöriensä selästä. Pariin ensimmäiseen en edes osannut vastata. Ei Helsingissä tervehditä. Meillä päin teinit pummivat tupakkaa tai haluavat vetää turpaan.

Silti ei ollut toivoakaan kirjoittaa vielä mitään. Vaikka olimme Savonrannassa, mieli juoksi yhä Helsingin tahtiin.

Pesin pyykit. Saunoin. Join massiivisen määrän siideriä.

                                                                                                                      * * *

Huomenta. Vaakatasossa rakeita. Ingantupa oli mukavan viileä.

Olen tehnyt kahden vuoden ajan taustatyötä romaania varten.

Kirja kertoo Geronimosta, kuuluisasta apassisoturista. Hän on suhdeluvultaan maailmanhistorian tehokkain taistelija. Pienellä joukolla miehiä, naisia ja lapsia hän päihitti neljäsosan yhdysvaltain armeijasta.

Kirjan punainen lanka seuraa Geronimon viimeistä ja verisintä pakoretkeä intiaanireservaatista. Se kesti kahdeksantoista kuukautta ja apassit antautuivat lähinnä koti-ikävän vuoksi. Heidän läheisensä olivat jääneet reservaattiin.

Tarinan päälle vielä rekkalastillinen mielikuvitusta vanhaan kunnon spagettilänkkärityyliin. Isoa draamaa.

Suuria aseenpiippuja

Loputtomia aavikoita

Jylhiä tasankoja

Muinaisia jumalia.

Pitäisi vain löytää muistiinpanot.

Soitto Samille.

– Sattuiko mun muistiinpanot jäämään sun autoon?

Sami huusi liikenteen melun yli

– Joo. Ne on nyt täällä Turussa.

Asia selvä. Ei nettiä eikä älypuhelinta. Onneksi pakkasin koko lähdemateriaalin mukaan.

                                                                                                                      * * *

Aluksi laituri oli tyhjä. Kylän miehet ajelivat moottoriveneellä jäätä halki.

Chiko valloitti laiturin. Ne ovat sen mielestä kiinnostavia. Se pitää myös ikkunallisista hisseistä ja matkustamisesta, jos se ei tarkoita ikkunatonta pakettiauton takaosaa. Veteen se ei mene. Chiko on Akita Inu, erikoinen otus. Lyhyesti sanottuna se on kissa koiran vaatteissa. Nirso, itsepäinen ja mahdoton kouluttaa.

Uskollisempaa saa hakea.

Uikkupariskunta tuli häiritsemään Hänen Majesteettinsa laiturihetkeä. Koira pomppasi ylös tuijottamaan metrin päässä uivaa lintua. Niin lähellä, silti niin kaukana. Veden pelosta se tyytyi haukkumaan uikulle. Haukun kaiku palasi vastarannalta. Chiko rähjäsi takaisin ja vietti hyvän hetken taistelessa omaa kaikuaan vastaan.

Yksi laji kerrallaan linnut saapuivat rantaan. Olivat näemmä tottuneet uusiin asukkaisiin. Lokkeja, variksia, jotsenia, kuovi. Ne olivat suurikokoisia, kuten kaikki täällä.

Pikkulintuja ei vielä näkynyt, poikkeuksena uimareissulla käynyt västäräkki. Se pomppi kiveltä veteen useita kertoja kylpemään. Toimintaa valvoi laiturilla istuva lokki.

Ja hyönteiset! Jumalauta että ne ovat isoja. Hyttyset pitää tappaa nyrkillä. Kun kimalainen lensi ikkunaa päin, kopsahdus oli rikkoa lasin.

Jotain suurta loiskahti vastarannalla. Se ei ollut ihminen. Norppa? Onko niitä täällä? Meno on jatkuvasti kuin vanhassa tieteiselokuvassa. Onko ammoin Paasselkään iskeytynyt meteoriitti aiheuttanut ympäristölle jonkun mutaation? Olen isokokoinen mies, mutta siltä ei tunnu Savonrannan luonnossa.

Ilta tyyntyi, niin myös kirjailijan mieli. Hyöyrysin terassilla siideri kourassa ja katsoin lumoavaa auringonlaskua puiden taa. Näkymä oli kuin Lapin Kullan mainos.

                                                                                                             * **

Kissa oli kiertänyt tarpeeksi kuumaa puuroa, aika käydä töihin.

Kirjan alku on ehdottomasti koko prosessin vaikein osa. Nappulat täytyy olla oikeassa järjestyksessä. Millä henkilöillä ja tapahtumilla tarina avataan, mikä on tyylilaji?

Väärä päätös pakottaa palaamaan myöhemmin kymmeniä sivuja taaksepäin tai pahimmassa tapauksessa koko homma täytyy aloittaa täysin nollasta uudestaan.

Rohkea rokan syö. Kiskaisin päähenkilön rivelistä juoksemaan pimeään ulvovan apassijoukon mukana. Loin maailman, henkilöt ja kielen.

Kirjoittamista voi verrata vaikka punttisaliin. Tietyn ajan jälkeen ei enää vain lähde. Tai ei ainakaan mitään käyttökelpoista. Viiden tunnin jälkeen kirjoittamiseni on turhaa tuhertamista. Ei ole enempää aivokapasiteettia. Päivärutiineiksi muodostuivat aamukahvi, viisi tuntia kirjoittamista, kauppareissu, sauna ja paljon siideriä.

Venemiesten temppu toimi, jäät katosivat yhdessä yössä. Saunan päälle kastautuminen oli autuaaksi tekevä kokemus. Vanha kansa uskoi järviveden parantavaan vaikutukseen. En tohdi olla eri mieltä.

Istuimme koiran kanssa päivien päätteeksi kosken viereisellä julkisella laiturilla ja katselimme lintuja sekä kylän menoa.

Näin laiturilta eräänä päivänä lepakon. Se metsästi hyönteisiä kirkkaasta auringosta välittämättä. Varttitunnin ajan nisäkäs lepatteli rannan tuntumassa ja syöksyi nuolena alas hyönteisten kimppuun. Kaksi lokkia hakkasi toisiaan siivellä selkään. Toimintaa seurasi kaksi vakavaa sorsaa.

Täkäläiset sorsat ovat vakavasti otettavaa sakkia.

Ingantuvan terassilla havahduin rääkynään ja pärskeisiin. Kurkistin kaiteen yli rantaan. Sorsa ja hyvänkokoinen keittohauki tappelivat. Hauki pyöri sorsan leuoissa ja vesilintu pyöri kalan ympäri kuin linkousohjelma. Lyhyen rähinän jälkeen vaakku lennähti pois ja hauki livahti rantavedestä syvyyksiin.

Hämmennyin. Oliko hauki maistanut väärää räpylää vai oliko sorsa poikkeuksellisen kunnianhimoinen? En saa koskaan tietää.

Sain aikaan viisikymmentä sivua.

Yllätin västäräkit paneskelemasta laiturilla.

Tontilla vieraili joka yö oranssivalkoinen kissa.

                                                                                                                    * * *

Kahden viikon jälkeen sain vieraita. Puolisoni ja perheen poika tulivat lomalle.

Lämmitin saunan ja laitoin grillin tulille. Juuri juostu puolimaraton kangisti muruseni ruotoa. Lisäksi edessä oli ensimmäinen loma vuoteen. Saunoimme, grillasimme ja juttelimme myöhään yöhön. Manteli lupasi lukea tekstin heti aamulla.

Jännitti. Odotin mielipidettä kirjan alusta ja luotan puolisoni arviointikykyyn. Kyllä luottaisit sinäkin. Manteli on entinen Otavan oikolukija, Suomen mestari konekirjoituksessa ja Guinnesin suuressa ennätyskirjassa lettujen paistossa.

Manteli luki torpassa, join pihalla kahvia ja tupakoin ketjussa tuomiota odottaen. Puissa näkyivät jo hiirenkorvat. Linnut katosivat uusien ihmisten tieltä.

Viimein nainen kurkisti Ruusintorpan ovesta.

– Hyvä se on. Raakaa, mutta toimii kyllä. Jatka vain.

Kivi putosi sydämeltä. Vaikka kuinka luottaa omaan tekemiseen, on huojentavaa saada hyvää palautetta arvostamaltaan henkilöltä.

Manteli kertoi koiran saaneen kiloja. Hyvä.

Onnellisuus lihottaa.

                                                                                                                    * * *

Kirjoitin ja vietimme lomaa. Linnut palasivat takaisin. Ruusintorpan hiljaisuus ja tulviva luonto siivittivät kirjoittamista, tuntui kuin talojen nurkissa ja metsän suojissa piileskelisi joukko verenhimoisia apasseja.

Manteli nukkui aluksi paljon. Vuoden työputki ja puolimaraton vaativat veronsa. Majoituimme Ruusintorppaan ja poika isännöi Ingantupaa.

Rakastuin Ruusintorpan kirjoituspöytään. Erittäin vakuuttava laitos hyllyineen ja vetolaatikoineen. Massiivisen puupöydän sisällä on takuuvarmasti jossain salalokero. Sen ääressä mies tuntee itsensä prosaistiksi.

Uusi itsevarmuus sai kirjan etenemään, oli jopa varaa pitää viikonloppu vapaata. Aurinko paistoi, suuntasimme ravintola Myllykartanon terassille ihailemaan koskea ja nauttimaan päivästä.

Terassilla Manteli osoitti olkani yli. Koskialtaan tyynessä vedessä pyöri komea tukki itsensä ympäri. Mistä lie harhautunut parru oli keskeyttänyt matkansa leppoisaan pyörteeseen.

– Onpa pätevä tukki. Mitä se tuossa tekee, mietin ääneen.

Minuutteja myöhemmin rantaan kaarsi suuri avolava-auto peräkärryllä varustettuna. Ulos astui kaksi miestä. Kaksikko käveli liinat ja köydet käsissään rannan pusikoille. Siellä oli soutuvene. Miehet käänsivät veneen ja työnsivät vesille.

Soudettuaan tukin luo kaksikko sitoi sen veneeseen kiinni ja ei kun takaisin rantaan. Tukki kainaloon ja peräkärryyn. Vene takaisin paikalleen. Toinen miehistä heitti toverilleen veneen tulpan.

Siinä ei kauaa mennyt. Ehdin ottaa kaksi huikkaa. Arvostan.

Jos haluaa tukin, silloin täytyy olla valmis hakemaan se.

                                                                                                                     * * *

Heräsin myöhään. Aurinko paistoi, puihin ilmestyi vimmalla lehtiä. Kasvamisen melkein kuuli.

Manteli oli käynyt aamulenkin ja porrastreenin läheisellä hautausmaalla. Kierrokseen oli kuulunut myös käynti kirpputorilla, josta sain tuliaisen.

Sen nimi on ”Apassin kyynel.” Obsidiaanikivi, joka on suihkunnut tulivuoresta kylmään ilmaan ja tippunut maahan kyyneleeksi jähmettyneenä.

Kiven mukana tullut lappu kertoi nimen historian.

Eräässä taistelussa armeija oli saartanut apassijoukon korkealle kielekkeelle. Heillä ei ollut enää pakoreittiä. Hurjasti huutaen apassit hyppäsivät jyrkänteeltä tyhjyyteen. Soturit kuolivat mielummin kuin tulivat vangituiksi. Tarun mukaan obsidiaanikivet ovat eloonjääneiden apassien kivettyneitä kyyneleitä.

Minä pidän yhteensattumista. Tämä oli hyvä merkki. Teetän kivestä avaimenperän.

Illalla ravintolaan. Ensin pelasimme biljardia kaksin, lopulta paikallisten kanssa. Oli hieno istua iltaa kylän miesten kanssa. Kuuntelin tarinoita koskista ja rakennuksista, surin miesten mukana kuntaliitoksen kurjistamaa infrastruktuuria.

Kylän ainoaa lasta odottavan naisen neuvolakäynti vie 120 kilometriä.

Koskiuudistuksen myötä lohet pääsevät uimaan koskea ylös autioon kylään. Upea ja villi paikka tyhjenee ihmisistä. Se on huutava vääryys.

Paikalliset myös tarjosivat juomia. Paljon juomia. Lonkeroa ja Fernetiä. Kävelimme puolison kanssa pitkän matkan takaisin Ruusintorppaan. Yksi askel eteen ja kaksi taakse.

Tutuksi tullut Salen kassaneiti totesi seuraavana päivänä

– Juu sitä Savonranta teettää, vaaleaverikkö hymyili vinosti.

Maanantaina saimme ravintolareissulta myös vieraita iltakahville. Terveisiä, mukavaa kun kävitte.

                                                                                                           * * *

Viimeiset päivät ovat olleet täynnä rauhaa ja aurinkoa. Ensimmäisten päivien harmaa autius on vaihtunut rehevään kasvuun, joka paikka kuhisee elämää. Oranssivalkoinen kissa kiusaa Chikoa terassin alta. Myös muurahaiset hätyyttävät.

Kärpäsistä ei pääse eroon vaihtamalla paikkaa metrin päähän, Chiko.

Pikkulinnut saapuivat. Niiden sirkutus muistuttaa lähinnä kiroilua.

Lähdemme huomenna Helsinkiin. Mantelin loma on ohi ja vuokra-auto täytyy palauttaa. Kotiin viemisiksi kahdeksankymmentä sivua kirjaa ja zen-mestarin mielenrauha.

Olisin halunnut olla vielä hieman pidempään.

Haluaisin kovasti takaisin.

Ruusintorppa, Savonranta

24.5.2022

Seppo Lampela

Verkkosivumme käyttää evästeitä saadaksesi parhaan käyttökokemuksen. Jatkaessasi sivuston käyttöä hyväksyt evästeet. Lue lisää