Ruusintorpan elokuu 2020

Mitä vielä kirjoittaisi? Nyt kun kesä mennyt on, syksy saapuu. (kuva vasemmalla Minna-Liisa Riestola). Lintuperhe valloitti uimalaiturin.

Ruusintorpan elokuu 2020

Sain Kansan Sivistysrahastolta mahdollisuuden viettää elokuun 2020 Ruusintorpan ja Ingantuvan rauhassa Savonrannassa. Sittemmin helsinkiläistyneenä, alun perin paljasjalkaisena turkulaisena Savonlinnan seutu on jäänyt minulle aikaisemmin vain parin lyhyen visiitin varaan. Nyt oli aikaa kokonainen kuukausi.

 Savonrannan keskustaa lähestyttäessä näki kauneutta kerrakseen, kun Pyyveden ja Oriveden ylittäviltä silloita avautuvat järvimaisemat sykähdyttivät. Ruusintorpan sijainti keskellä kylää – tai pitäisikö nykyään sanoa ”kaupunginosaa” – on oivallinen: ”kylätie on hiljainen”, mutta palveluja kävelyetäisyydellä, kuten lähikauppa.  Itse Ruusintorppa kutsuu kirjoittamiseen ja keskittymiseen. Tauno Yliruusi oli hyvin tuottelias kirjailija, ja toivoin, että hänen innoittamanaan tekstiä syntyisi. Ja syntyihän sitä. Työn alla on käsikirjoitus, jonka solmuja availin Ruusintorpassa.

Keskittymistä edesauttoi myös se, että mieheni oleskeli päiväseltään Ingantuvassa, mitä nyt ahkerilta kävelyretkiltään ehti. Ingantupa oli myös ”huoltokeskuksemme”, koska siellä oli hyvin varustettu keittiö ja sen yhteydessä oleskelutila. Ruusintorppa muuttui öisin makuuhuoneeksi. 

 

Aamu käynnistyi sillä, että kävelin läheiselle sanomalehtien jakelulaatikolle noutamaan Helsingin Sanomat. Jakelu toimi jo aamuisin muulloin kuin sunnuntaina, hienoa: saimme tuoreen lehden aamiaispöytään. Sitten siirryin Ingantuvasta Ruusintorppaan, jossa odotti hieno vanha kirjoituslipasto. Se suorastaan vaati, että ryhdypä nyt kirjoittamaan.  Tämä kirjoituslipasto näkyy kuvassa, jonka Puruvesi-lehden kesätoimittaja Minna-Liisa Riestola otti haastatellessaan minua ajastani Ruusintorpassa. Haastattelu julkaistiin lehden numerossa 37 syyskuun alkupuolella.

Tutustuimme ympäristöön lähinnä eripituisin kävelyretkin. Niiden aikana löytyi yksi kauneimmista näkemistäni hautausmaista Koskilammin rinteessä. Näinä pandemia-aikoina huomioni kiinnittyi siihen, että monessa hautakivessä luki ”Sairanen”.

Ainoa miinus Ruusintorpassa oli se, että uimaan oli vaikea päästä laiturilta. Vesi oli niin alhaalla, että laiturin ympärillä törrötti isoja liukkaita kivenmurikoita. Suosiolla annoin laiturin sorsapoikueen käyttöön, joka viihtyi sen päällä lähes päivittäin. Itse kävin harvakseltaan uimassa keskustan liepeillä olevalla uimarannalla.

Helsinkiin saavuttuani jäin kaipaamaan sitä kirjoituspöytää, maisemaa ja rauhaa. Tuntui kuin pandemia olisi jäänyt jonnekin kauas Savonrannan ulkopuolelle. Täällä Helsingissä se taas ryöpsähti vastaan, ja piti opetella käyttämään maskeja.

Verkkosivumme käyttää evästeitä saadaksesi parhaan käyttökokemuksen. Jatkaessasi sivuston käyttöä hyväksyt evästeet. Lue lisää