AP Kivinen – Savonrannan päiväkirjasta, syyskuussa 2020

Runoilija Saimaan aavalla
Illan tunnelmaa Ingantuvan laiturilta.

Vietin syyskuussa pari viikkoa Ruusintorpan kirjailijaresidenssissä Savonrannassa.

Tulen Jyväskylästä, Savonlinnan kautta. Olen julkisten kulkuyhteyksien varassa, joten perille, Savonrannan kylälle kulkee Savonlinnasta yksi bussivuoro, iltapäivästä klo 14.15. Kerimäeltä eteenpäin olen ainoa matkantekijä.

Majoitun Ingantupaan ja teen pyörällä pikaisen kierroksen kylän ympäri. Käyn ruokakaupassa, joka on onneksi sopivan lähellä.   

Aamut aloitan kävelyllä: kylän raitti, Sahalampi, Myllymuseo ja satama. Muutamana aamuna pulahdan järveen. Se päräyttää päivän käyntiin.

Sitten aamupalaa ja merkintöjä muistikirjaan. Ehkä sieltä kypsyy vielä ajatuksia neljänteen runokokoelmaan.

Pääosin keskityn kuitenkin lastenromaanin kirjoittamiseen. Siitä on näillä näkymin tulossa kaksiosainen. Ensimmäinen osa on viimeistelyvaiheessa. Ja Ingantuvassa alan ’takoa’ toista osaa. Sen synopsis on hahmottunut ensimmäistä tehdessä. Aika näyttää, miten nämä tulevat julki.

Iltapäivästä ruokatauko.

Kokkailen Ingantuvassa ja kuuntelen radiota. Koronan värittämät uutiset eivät päde täällä, hiljaisella syrjäseudulla. Aivan kuin Savonranta olisi irrallaan, toinen todellisuus.

Alkusyksyn aurinkoisena iltapäivänä tarkenee istuskella, kahvitella ja lueskella tuvan laiturilla.

Vaihtelun vuoksi käyn iltapäiväkahvilla myös Lounaskahvilassa, joka on auki neljään asti. Siellä syön myös herkullisen lohikeiton. Muutaman paikallisen kanssa puhutaan maailman menosta.

Kylä ja raitti on juuri niin hiljainen kuin osasin odottaa. Edes ainoa kapakka ei ole auki kuuden jälkeen, perjantainakaan.

Alkuillasta, valoisan aikaan teen muutaman tunnin pituisia souturetkiä.

Myös pyörä on käytössä.

Savonrannan kylän läheltä löytyy Orivirran saarto, joka on muinaisen linnan paikka. Kiviröykkiöt ovat aavistus perustuksista. Kronikoiden mukaan satapäinen kasakkajoukko tuhosi linnan 25-vuotisen sodan aikaan, 1500-luvun lopussa.

Yhtenä iltapäivänä pyöräilen kymmenkunta kilometriä maantietä pitkin pohjoiseen, Säimenen suuntaan.

Metsää, metsää ja järven selkää. Pariskunta lenkillä. Muutamia ohittavia autoja. Kaksi sateenkaarta taivaalla.

Kylän ilmoitustaululta bongaan Paasveen piru–risteilyn, jonne hyppään lauantaina mukaan. Paasselkä on meteoriittikraateriin syntynyt järvi. Virallisesti tämä varmennettiin porauksilla vasta 1999.

Järvi tunnetaan myös valoilmiöistä, joita selitetään mm. järven pohjasta purkautuvan metaanin aiheuttamaksi. Järven alla olevat kiisuesiintymät saavat aikaan magneettisia häiriöitä, joten aika on luonut kansan suussa tarinoita ja legendoja.

Kuvaan jää aava Saimaan selkä.

Kolme proosallista hetkeä Savonrannan syyskuussa:

1.

Illansuussa käyn soutelemassa. Pitkulaisen Koskilammen toisesta päästä pääsee pujahtamaan avaramman Kaidan puolelle. Uoma on kapea. Ensimmäisellä kerralla veneen pohja kolahtaa kiviin. Toisella kerralla olen jo vanha tekijä: vene lipuu äänettömästi kapean, salmentapaisen läpi. Ilta asettuu, veden pinta on tyyni. Usva alkaa nousta. Metsässä ei liikahda lehtikään. Idylli, joku sanoisi. Ainostaan vasen airo narahtelee hankainta vasten. Lopetan soutamisen, syvä hiljaisuus. Neljä joutsenta lipuu kuvaan: kaksi aikuista, kaksi nuorempaa, harmaanvalkeaa. Ilta hämärtyy, viilenee. Tuntuu kuin olisin täällä ainoa ihminen. Eräällä tavalla olenkin. Palaan rantaan. Tulet saunaan. Ingantuvan laiturilla, kaukana kaupunkien valoista, huimaavan kirkas tähtitaivas. 

2.

Soittelen Ingantuvassa kitaraa. Päivällä, Myllymuseon valokuvanäyttelyssä luen, että savonrantalaisella pelimannilla, Juho Villasella ei ollut vakituista asuinpaikkaa, osoitetta. Hän oli renki, kiertolainen, joka viihdytti kyläläisiä jouhikkoa soittaen. Puhutaan 1800-luvun lopusta. Tuolloin tanssittiin jollain Savonrannan silloista. Kerrotaan, että jossain vaiheessa kylän nuoriso kyllästyi jouhikon ääneen. Joten Villaselle lahjoitettiin viulu. Jouhikosta tuli naulalaatikko. Myöhemmin Villanen kunnosti sen uudelleen soittokuntoon. Minä soitan ja laulan, lainaan Dylania, Youngia ja muuta universaalia. Otan lomaa, irrottaudun omista sanoista. Depeche Moden ’Shake the Disease’ on ollut yksi koronavuoden lohtubiisi. Pääsen toiseen olotilaan. Samat laulut soivat joka kerta hieman eri sävyissä.

3.

Myllymuseon kupeesta löydän pienen pitkulaisen saaren. Kävelin tästä monta kertaa ohi. Nyt huomasin. Siltakin on ehjä. Jos minulla olisi vielä leikki-ikäinen lapsi, tänne tehtäisiin eväsretki. Tänne voi kuvitella tutkimusmatkan, maailman reunan. Lapsikin tajuaa, että puron armoille ei kannata suistua. Vesi ei yllä polven korkeudelle, mutta virta on sen verran vuolas, että siinä voi kompastua, kolhia itsensä kiviin. Lapsen silmissä keikkuu kaarnalaiva, tämä on suuri joki, Mississippi. Ja täällä on penkki. Ja muistat eväsleivät. Kysyt, joko syödään.

Kiitän Kansan sivistysrahastoa residenssipaikan myöntämisestä, irtioton mahdollisuudesta.

Täällä pääset nauttimaan runoaamiaisesta AP Kivisen seurassa. 

Verkkosivumme käyttää evästeitä saadaksesi parhaan käyttökokemuksen. Jatkaessasi sivuston käyttöä hyväksyt evästeet. Lue lisää