Tuntematon sota

Kiestingin sotatapahtumat ovat jääneet Karjalan varjoon
 

Everstiluutnantti Jussi Turtolan johtama Ryhmä J ylitti rajalinjan Kuusamon korkeudella 1.7.1941 yöllä, tehtävänään edetä itään. Siitä alkoi sotaretki, jossa syntyivät jatkosodan hyökkäysvaiheen suhteellisesti suurimmat tappiot. Tästä tosiasiasta huolimatta Kiestinki on huonosti kansakunnan muistissa.

Kiestinki oli alun perin tarkoitettu Uhtuan hyökkäyksen tueksi, joka sekin oli kartalla sivuoperaatio. Sattuma muutti Kiestingin kuitenkin koko Pohjois-Suomen tärkeimmäksi etenemissuunnaksi.

Syy tähän ilmeni Turtolan joukoille heti rajan toisella puolella. Siellä ei ollut teitä. Oli olemassa vain surkea polku, jota pitkin vienankarjalaiset laukkuryssät olivat kulkeneet Suomeen ja suomalaiset Muurmannin radalle töihin. Suomalaisten oli tehtävä itselleen tietä yli soiden pitkospuiden avulla.

Kun maasto oli niin hankalaa, vastaavasti siellä ei ollut vahvaa vihollismiehitystä. Joukot saivat 11. heinäkuuta Kananaisen kylään uuden käskyn, joka määräsi jatkamaan suoraan eteenpäin kohti Kiestinkiä, katkaisemaan Muurmannin rata Louhen kohdalta.

Mukana myös Kalle Päätalo

 

Kiestingin ristiretki oli ennen muuta pohjoissuomalaisten sota. Siellä taistelivat Kuusamon, Taivalkosken, Pudasjärven ja Oulun seudun miehet. Yhtenä joukossa oli alikersantti Kalle Päätalo. Hän toimi panssaritorjuntakomppanian muonittajana. Teos ”Liekkejä laulumailla” kertoo Kiestingin sotatapahtumista.

Päätalon piti alun perin päästä varusmiespalveluksesta siviiliin kesäkuun alussa, kunnes käsky ylimääräisestä kertausharjoituksesta kokosi kaikki riviin.

Suomalaisten tie mutkistui Sohjanalla, joka virtaa vuolaana Tuoppajärven ja Pääjärven välissä. Kosken itärannalla oli vahva miehitys, ja puna-armeijan sotilaat olivat saaneet käskyn taistella viimeiseen mieheen asti.

Tähän mennessä suomalaisten tueksi olivat tulleet saksalaiset aseveljet. Yhteinen komentokieli kuitenkin puuttui monessakin mielessä, ja Sohjana värjäytyi verestä punaiseksi 31. heinäkuuta. Yli kuitenkin päästiin.

Tämän jälkeen vihollinen oli edessä toistuvasti. Saksalaisista ei ollut odotettua suurta apua. Päätalon porukoissa oli puhuttu, kuinka saksalaiset osasivat jopa tehdä vedestä synteettistä bensiiniä. Tämä ei ollut ainoa asia, johon suomalaiset tulivat pettymään. Saksalainen panssariarmeija tukkeutui Kiestingin korvessa ainoalle ja kapealle tielle.

Kartalla piste 144.2. tarkoitti pientä kukkulaa, mutta suomalaisille sotilaille se jäi mieleen. Vihollinen oli miehittänyt sen vahvasti, ja sitä yritettiin vallata useassa hyökkäyksessä. Suomalaisia kaatui 300 ja saksalaisia kaksinkertainen määrä. Sodan paradokseihin kuuluu, että lopulta vihollinen vetäytyi sieltä taistelutta. Kiestinki saavutettiin 8. elokuuta.

Nälkä ja taudit


Suomalaiset olivat edenneet pysähtymättä jo yli kuukauden ajan. Neljännes joukkojen vahvuudesta oli jäänyt matkalle. Suurin osa miehistä oli samoissa vaatteissa kuin lähdettäessä. Huono huoltotie oli pitänyt hyökkääjiä suoranaisessa nälässä. Lisäksi joukkojen keskuudessa riehui punatautiepidemia.

Niin suomalaiset kuin saksalaiset lääkärit vaativat loppuunajetuille joukoille lepoa, mutta suomalaiset ja saksalaiset kenraalit määräsivät jatkamaan. Päämäärä Louhi oli enää 70 kilometrin päässä. Näin kunnianhimo ajoi suomalaisen Jalkaväkirykmentti 53:n mottiin.

Kiestingissä tilanne oli sikäli uusi, että sieltä johti sentään tie Louheen. Samoin sinne oli ratayhteys. Näin uskottiin vihdoin saksalaiseen salamasotaan – väärin. Suomalaiset lähtivät etenemään pitkin rataa, saksalaisten matka tietä pitkin tyssäsi alkukilometreille.

Puna-armeija oli pystynyt koko ajan vahvistamaan Kiestingin rintamasuuntaa. Muurmannin rata helpotti joukkojen siirtämistä aina sinne, missä tilanne joukkoja vaati. Tuoreet divisioonat saarsivat suomalaiset, eikä sodanjohto myöntänyt virhettään. Perääntyä ei saanut.

 

Jalkaväkirykmentti 53 oli lähtenyt kuivamuonan varassa, ilman raskasta aseistusta. Satoi, säät viilenivät ja yöt pimenivät. Kaatuneet kerättiin radanvarteen, haavoittuneet valittivat JSP:llä. Vienan korvessa avautui suomalaisten helvetti. Rykmentti ei saanut perääntymislupaa, vaikka everstiluutnantti Turtola sitä toistamiseen pyysi. Viimeisellä soittokerralla 29.8. kenraali Hjalmar Siilasvuo haukkui lopulta alaisensa pelkuriksi. Turtola kaatui samana päivänä.

Kun Kiestingin mottiin oli marssinut 2 800 miehen jalkaväkirykmentti, omin jaloin soita pitkin sieltä palasi 800 miestä 4. syyskuuta. Alikersantti Kalle Päätalo haavoittui kahteen kertaan yhdessä motin epätoivoisista vastahyökkäyksistä, mutta hänet ehdittiin vielä siirtää rataa pitkin Kiestinkiin ja edelleen Kuusamon kautta Ouluun hoitoon.

Tuntematon sota


Miksi Kiestingin sota siis on jäänyt vähälle julkiselle huomiolle? Syitä tähän löytyy ainakin kolme. Samaan aikaan hyökättiin Karjalassa, ja niin kotirintaman kuin propagandakoneiston suurin huomio oli siellä. Toisekseen, sodan jälkeen ei haluttu oikein muistella, että Kiestingissä taisteltiin rinta rinnan saksalaisten kanssa.

Tänä päivänä kolmas seikka liittyy ensimmäiseen. Suunta kiinnostaa vain Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Tietoja kaivataan sieltä, missä omat ja naapurin pojat taistelivat. Lisäksi Kiestingin rintamavastuu luovutettiin kokonaisuudessaan saksalaisille kesällä 1942. Loppurytäkkää ei suomalaisille tullut siellä.

Viimeinen tekijä on itse taistelun tulos. Kokonainen rykmentti ajettiin puna-armeijan piiritykseen. Sodanjohdon väärät, jääräpäiset ratkaisut alistivat satoja ihmiskohtaloita onnettomaan loppuunsa.

Teksti: Jukka Halonen

Kirjoittaja tekee Taivalkosken näyttämöllä teatterikäsikirjoituksesta Kalle Päätalon kirjasta ”Liekkejä laulumailla”. Tähän kirjoitustyöhön on myönnetty KSR:n apuraha.