Olavi Hurrin elämä kirjaksi

Kirjailija ja toimittaja Merja Minkkinen viimeisteli isänsä Olavi Hurrin muistelmat. Hän kuvaa työtä osittain raskaaksi, mutta opettavaiseksi.

Ammattisosialidemokraatti Olavi Hurrin muistelmat viimeisteltiin kirjaksi.

Väinö Tanner ja nuori toimittaja Olavi Hurri.

Olavi ”Ola” Hurrin (1927-2010) muistelmateoksen ”Oikeastaan aika mielenkiintoinen elämä” (TSL 2011) toimitti kansien väliin hänen tyttärensä Merja Minkkinen. Kirja on enimmäkseen Hurrin omaa tekstiä. Minkkinen auttoi isäänsä jo keräämällä aineistoa Työväen arkistosta ja kirjastosta, sillä Hurri asui viimeiset vuotensa Torniossa. Hurrin syöpä eteni kuitenkin niin nopeasti, ettei hän ehtinyt toimittaa kirjaa loppuun.

”Isä halusi, että kirja julkaistaan. Häntä ei vaivannut turha vaatimattomuus, vaan hän tiesi tehneensä sellaisia asioita, että ne olivat yhden kirjan väärti. Päätin, että se tehdään loppuun saakka, kun kerran on aloitettu”, Merja Minkkinen kertoo.

Opettavainen projekti


Minkkinen kuvailee vuoden kestänyttä projektia työlääksi ja osittain raskaaksi, mutta mielenkiintoiseksi ja opettavaiseksi.

”Tutustuin kunnolla isääni toimittajana, mitä en ollut ennen tehnyt. Kirjaan valittiin lehtikirjoituksia eri ajoilta. Luin hänen juttujaan, jotka hän oli kirjoittanut parikymppisenä demarinuorten lehteen ja huomasin, että nehän olivat hyviä.”

Minkkinen mainitsee esimerkiksi Hurrin kirjoitukset matkoiltaan 1940-luvun kahtiajakautuneessa Euroopassa. Työläisnuoriso –lehden nuori toimittaja raportoi laajalti vaikutelmiaan muun muassa Wienistä, Berliinistä ja Lontoosta. Minkkinen pitää niitä edelleen hyvinä reportaaseina. Olavi Hurrihan ei ollut saanut käydä korkeakouluja, vaan joutui lopettamaan opiskelut jo keskikoulun jälkeen.

Olavi Hurrin kynälle, kirjoituskoneelle ja näppäimistölle riitti käyttöä. Hän oli keskisuomalaisen Työn Voiman päätoimittaja 1956-1957 sekä Me -lehden päätoimittaja 1975-1979. Vielä eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti säännöllisesti Demariin, kutsuen itseään ”etätyömieheksi”. Lehtijuttujen lisäksi syntyi myös kirjoja.

Positiivinen työnarkomaani
 

Vaikka tekstiä syntyi, Olavi Hurrin elämän  kaksi päätyötä olivat pesti Työväen Sivistysliiton pääsihteerinä 1963-1973 sekä Kansan Sivistysrahaston asiamiehenä toimiminen vuodesta 1979 eläkeikään asti. Merja Minkkinen nyökkää, että kyllä, niitä työrupeamia isä itsekin eniten arvosti.

”Häntä voisi kyllä luonnehtia jonkin sortin työnarkomaaniksi, mutta positiivisessa mielessä. Työ ei ollut kaikki kaikessa, vaan hänellä oli aikaa ystävilleen ja perheelleen. Hän tykkäsi käydä kalalla, lukea, hakata halkoja ja poimia mustikoita.”

Merja Minkkinen pohtii, että työ ei ollut isälle vain suorittamista, vaan hän todella piti siitä. Hänellä oli etukäteen selvä visio TSL:stä ja KSR:stä.

”Hän tiesi, mitä ne voisivat olla. Visio TSL:stä toteutui kymmenen vuoden työn aikana. KSR aloitti lähes nollapisteestä, rahasto oli pieni ja vaatimaton. Hän pystyi kertomaan toimintatavat, jolla kasvua saadaan aikaiseksi ja niin siinä kävikin. Idea ja käytäntö toimivat käsi kädessä.”

Järjestötoiminta kotikenttänä
 

Olavi Hurri oli ennen kaikkea järjestötoiminnan rautainen ammattilainen. Hän tiesi miten SDP ja sen eri sisarjärjestöt toimivat, ketkä siellä ovat töissä, mitä he tekevät ja keneen piti ottaa yhteyttä, jos halusi saada jotain aikaan.

Minkkinen kuvailee isänsä persoonaa sellaiseksi, että jos hänen kanssaan ei tullut toimeen, sai useimmiten syyttää itseään. Olavi Hurri vältti perusteetonta epäluottamusta, sekä turhia kärjistyksiä ja liioitteluja ihmisten välisissä suhteissa.

”Hän sanoi joskus olevansa sekäettä-mies. Ja hän arveli, että minun oli jokotai-naisena vaikea ymmärtää sitä. Hän ei silti pitänyt omaa tyyliään parempana.”

Työn sisällön lisäksi Hurri piti tärkeänä, että saa tavata muita ihmisiä. Jos siihen aikaan olisi tunnettu sana verkostoituminen, Olavi Hurri olisi ollut siinä hyvin suvereeni.

Olavi Hurri muistelmateoksen kustansi Työväen Sivistysliitto ja Kansan Sivistysrahasto antoi Merja Minkkiselle apurahan kirjan toimittamiseen.

 

Teksti: Antti Halonen

Kuvat Antti Halonen ja Merja Minkkisen arkisto