Milla ja Aki Ollikainen 2017

OLIMME TUSKIN saaneet tavarat ulos auton peräkontista, kun lapset seisoivat jo veneen vieressä pelastusliivit päällä ja virvelit kädessä. Laitoin saunan lämpiämään ja lupasin, että ensimmäisen pesällisen palaessa voisimme tehdä pienen lenkin Koskilammella, vaikka ehtisimme kyllä kalaan vielä useamman kerran puolentoista kuukauden aikana.

Soutaminen tuntui mukavalta pitkän ajomatkan päätteeksi. Jäykät lihakset tuntuivat vertyvän sopivasti ennen saunaa. Sitten kela vinkaisi ja tytär kiljahti. Jotain oli kiinni uistimessa. Isovelikin innostui ja odotti haavi valmiina. Kun kala vilahti ensimmäisen kerran pinnassa, poika oli varma, että se oli hauki.

HAAVIIN PÄÄTYI kuitenkin valtava ahven. En ollut moista kyrmyniskaa ennen nähnyt. Oli aika soutaa rantaan ja saunomaan. Poika kuitenkin ilmoitti, että kun saunanpesään oli lisätty puita, palaisimme järvelle. Hän ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi saanut kalan, nyt kun pikkusisko oli jo saanut saalista. Ei auttanut kuin jatkaa soutamista.

Taivaalle alkoi kerääntyä muutama synkempi pilvi, alkukesän ilta tummui ja pojan ilme kävi synkemmäksi. ”Nyt se juuttui kiinni”, poika tuhahti pettyneenä ja komensi, etten saisi kääntää venettä.

Selitin, etten minä venettä kääntänyt, se kulki yhä suoraan. Se jokin, johon pojan uistin oli juuttunut, kuljetti siimaa toiseen suuntaan.

Poika alkoi kelata hengitystä pidättäen. Viimein kuului riemunkiljahdus.”Hauki! Iso hauki!”

ILTA OLI PELASTETTU. Lapset pääsivät saunaan, minä kaloja perkaamaan. Seuraavan päivän lounaslista oli mennyt uuteen uskoon. Kello kävi lähes puolta yötä, kun laskeuduin saunan jälkeen laiturilta peseytymään Koskilammen viileään veteen.

Olen vuosien varrella löytänyt itsestäni mökki-ihmisen. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungissa, eikä perheellä ollut kesämökkiä. Molemmista lapsuudenkodeistani oli kuitenkin näköyhteys järvelle, ja korttelin kulmalta saattoi kadota milloin tahansa metsän siimekseen. Järvi ja metsä ovat oleellinen osa sielunmaisemaani siinä missä punatiilinen tehtaanpiippukin.

MÖKKILÄISYYYDESSÄ PARASTA on, että tekemiselle voi löytää jonkin järjellisen tarkoituksen. Ja harvemmin mitään asiaa tarvitsee tehdä kiireellä. (Paitsi silloin, kun veneestä irtoaa tulppa.) Kaikki askareet vaativat oman aikansa, ja ne on lupa tehdä verkkaisesti. Se on sellaista toimeliasta joutilaisuutta.

Television avasin Ruusintorpalla kaksi kertaa. Oli pakko seurata A-studion ylimääräiset lähetykset hallituskriisistä. Ja kun sekin kriisi sitten lässähti kokoon, jätin tv:n katselun kuukaudeksi. Saunapuiden syttymisen tai kesäillan sinen syvenemisen sauraaminen Ingantuvan terassilla tuntuivat paljon mielekkäämmältä ajankululta. Niihin liittyvä ei-ajatteleminen olivat meditatiivista mielentyhjentämistä.


Aki Ollikainen

 

 

LAPSUUDEN KESINÄ aika katosi. Se on klisee ja tosi.

Minä vietin ne Punkaharjulla. Mummoni syntyi Ruhvanalla, ja hänelle jäi perinnöksi pieni siivu Saimaan rantaa.

Tontille rakennettiin suvun yhteinen mökki, kun olin seitsenvuotias. Kouluikäisenä viihdyin siellä viikkotolkulla, vaikka muu väki vaihtui, serkut, tädit ja sedät.

Sittemmin kesä piti pilkkoa osiin, kun meillä serkuksillakin alkoi olla lapsia, eivätkä kaikki olisi mitenkään mahtuneet mökille yhtä aikaa. Sen jälkeen mökillä sai olla enää viikon kerrallaan. Se oli välttämätön järjestely, mutta viikko on aivan liian vähän.

Siinä ajassa ei ehdi oleutua.

VANHAHTAVAT VERBIT oleutua ja sen rinnakkaismuoto oleentua ovat yleistyneet uudelleen. Niitä näkee erityisesti ruokaohjeissa. Varsinkin taikinalle oleutuminen on monesti olennaista.

Oleutuminen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin tekeytyminen. Kirjoittajat tietävät, että tekstin pitää antaa välillä tekeytyä, muhia tietokoneen sisuksissa.

Mutta tekee se hyvää ihmisellekin, päästä välillä rauhassa tekeytymään. Parhaiten se tapahtuu, kun pääsee riittävän pitkäksi aikaa irralleen arjen kuvioista.

Olen joskus hiukan surrut sitä, etten voi suoda lapsilleni samaa kuin itse sain kokea lapsena; sitä täydellisen irtautumisen, keveyden ja loppumattomuuden tunnetta. Siksi oli erityistä saada viedä heidät Ruusintorppaan puoleksi kesää.

ALOIMME SAVONRANNALLA nopeasti oleutua.

Kesäpäivien ohjelmaksi riitti kävely ohi kauniin kirkon kylälle, käynti kaupassa, ehkä kirpputorilla tai kahvilassa. Vieraat vietiin Piippuhallin kesänäyttelyyn ja paikallisten käsityöpuotiin myllylle. Ostin kylän kukkakauppiaalta halvimpia taimia, begonioita, samettiruusuja ja pelakuita, ja istutin niitä ämpäriin ja varastosta löytyneisiin kaljakoreihin.

Yhtenä helteisenä päivänä kävelimme hautausmaalle, joka on pienellä mäellä saman pitkulaisen vesistön rannalla kuin Ruusintorppakin. Kuljeskelimme käytävillä ja luimme vieraita nimiä hautakivistä, teimme niistä sananmuunnoksia. Suosikkimme oli Lordinand Feikkanen.

JUHANNUKSEN JÄLKEEN rakensin itselleni pienen projektin lupiinien hävittämisestä. Katkoin niitä kaikki joutavat astiat täyteen pihalta ja portinpielestä.

Pesin kotoa tuomamme matot terassilla vanhaan malliin juuriharjalla ja mäntysuovalla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Kaikki askareet tuottivat kerrostaloasujalle suurta iloa. Mutta ennen kaikkea ehdin ajatella monen monta pitkää ajatusta.

Kiitos.

 

Milla Ollikainen