Anna Kortelainen 2017

Kuvat: Anna Kortelainen

Kysynpä keneltä tahansa ystävältä, missä tahansa ammatissa toimivalta, miltä hänestä tuntuisi omistautua yhdelle asialle kuuden viikon ajan ‒ reaktio on aina samansuuntainen. Monella on elämässään jokin sydäntä lähellä oleva, vuoroaan odottava asia. Se voi kirittää, se voi inspiroida, se voi turhauttaa, se voi jopa katkeroittaa. Luonteemme, temperamenttimme, elämänkokemuksemme ja toimintatapamme ratkaisevat, miten vuoroaan odottava vaikuttaa elämäämme ja miten sille vuosien tai vuosikymmenten mittaan käy.

Elämässä on yhä enemmän hälyä ja melua. Meitä velvoitetaan vastaamaan yhä turhanpäiväisempiin ärsykkeisiin koko hereilläoloaikamme. Keskittyminen on yhä harvinaisempi taito ja siihen saa yhä harvemmin edes mahdollisuutta.

Residenssijakso on muistutus siitä, että on yksi ainoa elämä elettävänä. Elämä on rajallinen, ja jos saa tilaisuuden, on oltava valmis tarttumaan siihen. Yhden kesän auringonnousuja ja -laskuja ei ole loputtomiin. Katsonko ne tänään? Saatan unohtua ajatuksiini ja katsahtaa vastarannalle vasta kun aurinko on jo painunut metsänreunan taa. Saatan olla koneen ääressä kirjoittamassa ja havahdun vasta kun hämärtää oikein kunnolla. Kaikkea ei huomaa panna merkille. Huomenna on uusi mahdollisuus, kunnes kesä on ohi.

Ei, Ruusinkesä ei ollut millään tavalla melankolinen. Päinvastoin, olen ollut onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Huoleton ja merkillisellä tavalla varma, että olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kuinka usein ihmisellä on sellainen olo?

Ensimmäisenä iltana ryhdyin toki heti lämmittämään saunaa. Vieras kiuas, vieras hormi, onhan se jännittävää. Silloin lähestyy ensi kertaa talon henkeä, lämmittää sitä itselleen. Lapsena Turun saaristossa saunan lämmittäminen oli faijan tehtävä eikä kukaan muu edes saanut siihen ryhtyä. En oikein ymmärtänyt, miksi isä niin mielellään jo iltapäivän puolella häipyi sinne kalliosaaren toiselle laidalle kantamaan halkoja ja vettä ja sytyttelemään. Hän istui siellä monta tuntia transistoriradio ja kirja seuranaan, kylpi ensimmäisenä vielä hieman haaleassa saunassa ja jätti parhaat löylyt meille muille. Nyt ymmärrän paremmin, paljon paremmin.

Faija ei mielellään neuvonut. En muista, että hän olisi koskaan neuvomalla neuvonut minua. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi hän ei halunnut antaa ohjeita. Oliko kyseessä kasvatusperiaate vai oliko opastajan rooli hänelle vieras? Isä oli sanattomastikin ehdoton auktoriteetti, mutta hän ei koskaan sanonut ääneen, miten pitää tai kannattaa toimia.

Kyykistyessäni Ruusintorpan kiukaan eteen tunsin hetken ajan faijan transistoriradion äänen korvissani: Huomautuksia veneilijöille. Ajattelin, että faija olisi arvostanut, että Ruusintorpalla klapit on tuotu valmiiksi ja jopa pinottu. Etsin ensimmäiseen pesälliseen ohuempia koivuhalkoja joiden tuohi repsotti lupaavasti. Asettelin ne pesään pystyyn siten, että tuohi oli alaspäin. Sitten sovittelin niiden alle matkaeväsrasiani pahvin ja sopivasti runtattua Hesaria. Stidit esiin ja kohta nähdään, miten käy.

Tuli syttyi kohahtaen ja pian halot olivat ilmiliekeissä. Annoin tuhkaluukusta pesälle hillitysti lisää vetoa ja happea. Eikä tuli sammunut vaan alkoi hiillostaa rutikuivia halkoja. Faija, minä huudahdin mielessäni, katso faija, mä osaan! Samalla hetkellä ajattelin, oliko faija sittenkin opettanut, miten puut saa parhaiten syttymään ‒ vai miksi toimin niin kuin toimin. Ehkä nyt keski-iässä jo kuvittelen mielessäni, että näin faija olisi opastanut jos hänellä olisi ollut sellainen tapa.

Kuten saunanlämmitys, myös kirjoittaminen alkoi sujua. Kukaan ei ollut neuvomassa, mutta päättelin päivästä toiseen, miten kannattaa toimia, minne liikuttaa ajatuksensa ja mielikuvituksensa. Mihin kohtaan jättää kunkin päivän työ odottamaan yön yli, jotta hormi vetäisi seuraavana aamuna ja hiillos syntyisi luotettavasti ja lämmittävästi.

Kolmannen romaanin käsikirjoitus harppasi eteenpäin kuuteen viikkoon mahtuvina erilaisina päivinä, erilaisina liikahduksina ja loikkina. Ikkunasta avautui järvenselkä auringonkilossa tai sateen piiskaamana, mutta ruudullani vallitsi Etelä-Ranska. Elokuun lopulla havahduin siihen, että kurjenmiekkojen ja ulpukoiden keltainen oli vaihtunut koivunlehtien kullaksi.

Romaanissakin aikajännite on kaikki kaikessa. On raastavaa päättää päähenkilönsä puolesta, että hänen aikansa on kulunut ja hänen aikansa on tullut. Mutta kun kirjoittaa rauhassa, tietää että tätäkin työ väistämättä on. Ja sitä, että kesä päättyy ja eräänä iltana lämmittää saunan viimeistä kertaa. Niinhän siinä kävi, että sinä iltana en enää keskittynyt, unohduin askaroimaan muuta ja jouduin uudelleen sytyttelemään puita, jotka sammuivat ja jäähtyivät. Tiesin, että kyllä minä edelleen osaan, faija, mutta kun rutiini päästää ajatuksen harhailemaan, pitää ryhdistäytyä ja olla kiitollinen jokaisesta hetkestä. Ja aivan erityisesti koko kesästä ja sen viimeisestä illasta Ruusintorpassa.